Ulospäin kaikki näyttää samalta.

Yhdessä rakentamamme koti,

lyhdyt parvekkeella, verhot ikkunoissa.

Mutta sisällä on tyhjää.. pimeää ja yksinäistä.

 

Miten suuri ilo joskus syttyikään sydämiimme tuolla ovella

Miten täytimme pesämme lämmöllä ja turvallisuudella

Oli aika, jolloin onni vilahteli noissa ikkunoissa,

aika jolloin ystävät juhlivat lyhtyjen alla

Nyt iso varjo on asettunut taloksi,

painostava hiljaisuus on kaikkialla.

Yritämme täyttää tyhjyyttä kepeydellä

olla huomaamatta surua toistemme silmissä.

Kohteliaasti jaamme tavaroita,

keskitymme pakkailuun ja puuhasteluun.

Hääkuva viiltää keveyden verhoon reiän

muistot läpäisevät suojamuurin

Ei enää tunnetta, ei kyyneliä,

antaa rakennelman vain hiljalleen sortua,

pölyn laskeutua.

Ehkä tuuli vie pois kaiken turhan

ja jäljelle jää vain tunnistamaton raunio jostakin..

jostakin, jota rakkaudeksi kutsuttiin.