Ulospäin kaikki näyttää samalta.
Yhdessä rakentamamme koti,
lyhdyt parvekkeella, verhot ikkunoissa.
Mutta sisällä on tyhjää.. pimeää ja yksinäistä.
Miten suuri ilo joskus syttyikään sydämiimme tuolla ovella
Miten täytimme pesämme lämmöllä ja turvallisuudella
Oli aika, jolloin onni vilahteli noissa ikkunoissa,
aika jolloin ystävät juhlivat lyhtyjen alla
Nyt iso varjo on asettunut taloksi,
painostava hiljaisuus on kaikkialla.
Yritämme täyttää tyhjyyttä kepeydellä
olla huomaamatta surua toistemme silmissä.
Kohteliaasti jaamme tavaroita,
keskitymme pakkailuun ja puuhasteluun.
Hääkuva viiltää keveyden verhoon reiän
muistot läpäisevät suojamuurin
Ei enää tunnetta, ei kyyneliä,
antaa rakennelman vain hiljalleen sortua,
pölyn laskeutua.
Ehkä tuuli vie pois kaiken turhan
ja jäljelle jää vain tunnistamaton raunio jostakin..
jostakin, jota rakkaudeksi kutsuttiin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.