Tuntui, että haluan vielä kirjoittaa erikseen haavoista, kun se mitä niihin liittyy, on kuitenkin ollut itselleni, niin suuri ja tärkeä oivallus.

Olen oppinut, että jos joku ärsyttää tai suututtaa toisessa ihmisessä niin se kertoo minulle minun haavastani. Silloin se ihminen osuu johonkin minussa ja voin olla kiitollinen, että tämän tunteen kautta näen syvemmälle itseeni ja voin parantaa haavani.  Koska kysehän on minun tunteestani. Reagoimme eri tavoin erilaisiin asioihin ja se mikä loukkaa minua, ei välttämättä liikuta jotakuta toista millään lailla. Kyse on siis minun tunteestani, joka nousee pintaan ja katsomalla sen taakse voin löytää syyn miksi joku vaikuttaa minuun niin syvästi.

Itse en ole oikein sietänyt itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät ota muita huomioon. Usein tämä ärsyyntyminen on tullut esiin, kun joku on sivuuttanut minut esimerkiksi puhumalla vuolaasti omista asioistaan jättämättä tilaa minulle tai kun joku on suhtautunut minuun alentuvasti tai minut jyräten, koska eivät näe muuta kuin oman näkökulmansa. Koska asiat voi tulkita monella tavalla ja suhtautumisensa valita niin yksi tapa on tietysti ärsyyntyä uudelleen ja uudelleen ja arvostella ko. ihmisiä vuodesta toiseen. Sillä sellaisia ihmisiä varmasti riittää ja tulee vastaan vaikka kuinka taistelisi mielessään vastaan. Tai ehkä juuri siksi tuleekin... (palaan tähän tarkemmin vielä, kun kirjoitan siitä miksi se mihin keskitymme, lisääntyy elämässämme). Toinen mielestäni hedelmällisempi tapa on kuitenkin katsoa mitä on tämän ärsyyntymisen takana. Miksi ärsyynnyn tai suutun? Mitä on sen takana? Mikä ydinpelko voisi kaiken alta löytyä?

Kun mietin oikein tarkkaan, mitä voi olla mainitsemieni asioiden takana, niin tajusin (ja sainkin ihan tosissaan kaivella, sillä tätä ei ollut helppo myöntää), että minun on vaikea ottaa tilaa ja kertoa vapautuneesti ajatuksistani. En ole sallinu itselleni itsekkyyttä. Olen ottanut liikaa vastuuta muiden tunteista, kritisoinut ja piiskannut itseäni siitä mitä voi tässä kohtaa sanoa ja mikä kuuluu tilanteeseen, on tarpeeksi tahdikasta, muut huomioon ottavaa, eikä loukkaa toista jne. Ja mitä sitten on tämän takana. Miksi olen tuntenut tarvetta toimia näin? Tässähän on kyse miellyttämisen tarpeesta, joka taas juontaa juurensa siitä, että koen syvällä sisimmässäni arvottomuutta: etten ole riittävä sellaisena kuin olen vaan, että minun pitää tehdä töitä ja ansaita muiden arvostus. Ja jos mennään vielä syvemmälle niin kaiken takana on hylätyksi tulemisen pelko, joka on se varsinainen ydinpelko ja isompi haava.

Mutta jos palataan vielä tuohon ajatukseen siitä, että pyrin ottamaan muut huomioon toiminnallani...  koska tämä on ollut mielestäni "oikein" niin olen samalla odottanut, että muutkin toimisivat samoin, ottaisivat vastaavasti vastuun minun tunteistani, kun en siihen itse pysty! Ja sitten olen ärsyyntynyt ja loukkaantunut, kun muut toimivatkin ihan itsekkäistä lähtökohdista eivätkä huolehdi minun tunteistani.  Mutta kun tajusin tämän koko kuvion niin alkoihan se kieltämättä tuntua vähän vinksahtaneelta. Tämän mallin mukainen uskomukseni, jota en ennen osannut kyseenalaistaa, tarkoittaisi siis, että kukaan ei ottaisi vastuuta itsestään vaan kaikki huolehtisivat toisista? Ja sitten kun tullaan siihen, että kaikki kuitenkin tuntevat itsensä ja tarpeensa itse parhaiten niin, ei oikein tunnu olevan perusteita tukea enää ko. ihannekuvaa miten kaikkien tulisi elää....

Ja nyt, kun olen vähän päässyt kokeilemaan ja pureksimaan sitä, että itse otan vastuun tunteistani ja siitä mitä itse haluan elämääni, niin olen tajunnut, että en ole kenenkään tai minkään uhri! Se taas tarkoittaa sitä, että voin valita annanko jollekin toiselle valtaa niin paljon, että annan hänen pilata päiväni tai saada minut kärvistelemään ärsyyntyneenä! Koska minun tunnehan se on ja minä olen ainoa joka siitä todennäköisesti kärsii. Jos katson itseäni rehellisesti ja myötätuntoisesti  hyväksyen itseni ja pelkoni, niin toiset ihmisetkin saavat olla mitä ovat eikä sen tarvitse koskettaa minua niin kovasti. Voin vaikka vaan ohittaa jonkun höyryämiset ja provosoinnit olan kohautuksella!

No tämän kanssa on vielä itselläni ainakin paljon tekemistä. Toistaiseksi jotkut asiat ja ihmiset saavat edelleen karvat pystyyn ja näkemään punaista. Mutta käsitykseni mukaan nämä asiat nousevat meille, niin kauan kuin meillä on asiasta jotain opittavaa. Maailmankaikkeus nostaa ne uudelleen ja uudelleen eteemme, muodossa tai toisessa. Tärkeää on siis selvittää mitä on ärsyyntymisen takana. Käsitellä tuo pelko, kertoa itselle, että se ei ole aiheellinen ja sitten antaa itselleen ja sille toiselle anteeksi. Näin ainakin uskon tässä vaiheessa. Jos on muita ajatuksia niin mielelläni otan kommentteja vastaan